Tunnustan, olen näätä.
Ennenkuin sairastuin, minulla meni hyvin. Asun ulkomaasessa ja onnistuin myös työelämässä, vaurastuin mukavasti. Laaja ystäväpiiri, onnellinen parisuhde, elämä hymyili. Luulin että mikään ei voi minua lannistaa.
Sairastumiseni alkoi salakavalan hentoisesti, luin muutaman jutun Johannasta. Ei mitenkään niin erikoista, luenhan nettilehtiä säännöllisesti. Kanerva case oli ehkä se tipping point, varsinainen sysäys tuksumaniaan. Huomasin etsiväni uutisia Tuksusta eri palstoilta ja käytin aikaa ja energiaa kaiken mahdollisen tiedon hankintaan tästä julkkiksesta. Osasin salata paheeni hyvin, aluksi lähipiiri ei huomannut mitään erikoista. Pikkuhiljaa kompuutterin äärellä vietetyt tunnit kuitenkin alkoivat vaatia veroaan. Elämänkumppani erkani, koska yhteistä aikaa ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita löytyi yhä vähemmän. Hän puhuu ulkomaasen kieltä, joten emme voineet jakaa harrastustani.
Varsinainen sairaalloinen tuksumania kehittyi kun Tuksusta tuli uskovainen. Niitä lukemattomia suuntia ja lahkoja matkan varrella ja kaikista piti ahmia tietoa netistä. Ainoat katkot ovat työhön käytetty aika, vapaa-aika kuluu tuksutellessa. Ystäviä tapaan harvakseltaan ja silloinkin ajatukseni harhailevat tuksun tekemisissä. Joten en ole kovin hyvää seuraa.
Nyt olen pisteessä, jossa kaipaan vertaistukea ja TT kerhon apua (Tuntemattomat Tuksumaanikot). Sitä odotellessa…
Ja sitten avasin toisen viinipullon 🙂