Lyhentelen tässä maailmalla palkittua ja kansainvälisesti tunnustettuja tuloksia tuottanutta ns. Dunedin tutkimusta, sen yhtä osaa: Miksi toisista tulee luusereita?
Kysymyksenasettelussa pohdittiin vaikuttaako luuseriutumiseen eli rikollisen sekakäyttäjän uralle ajautumiseen kenties geenit tai lapsuuden kasvuympäristö? Tutkimus sai selville, että varhaisvuosien kokemukset vaikuttavat koko loppuelämän. Lapsuuden käyttäytymiset ennustavat käyttäytymistä aikuisena. Pikkulapsen persoonallisuus ennustaa aikuisiän oloja. Jos lapsi on ollut itsevarma, tarmokas, ideoiva ja on mieluusti ollut esillä, hänestä on tullut aikuisena menestyvä, hyvän työuran omaava perheellinen ihminen. Jos lapsi on ollut estoinen ja vetäytyvä, se povaa ongelmia aikuisena. Tällainen lapsi on sulkeutunut, hermostunut ja aikuisempana altis masentumaan. Jos taas lapsi on ollut tappelijaluonne, ei ole osannut hillitä itseään eikä rauhoittua, hänestä on aikuisena tullut aliohjautuva heikkohermo ja äänekäs juopottelija, joka ei sopeudu työelämään.
Tämä viimeksi mainittu ihmistyyppi on aikuisena kiukkuinen ja vihainen luonne, joka janoaa erikoisia kokemuksia. Lapsuudessa olleet luonteenpiirteet säilyvät, luonne pysyy samana aikuisuuteen tultaessa. Lapselle olisi vanhempien pitänyt opettaa elämäntaitoja eli itsehillintää, sitä miten ratkotaan kiistoja ja miten saa oman tahdon läpi muita kunnioittaen.
Tutkimus osoitti, että niillä lapsilla, jotka kuulivat ääniä ja leikkivät mielikuvitusolentojen kanssa, oli aikuisena skitsofrenia. Tuo on uusi tulos tieteessä ja vaatii lisätutkimuksia.
Dunedin tutkimus siis kertoo, minkälaisesta lapsesta tulee aikuinen, jolla on yhteiskunnan kannalta ongelmallista, tuottamatonta käytöstä.
Mikä sitten saisi epäsosiaalisen luuserin menestymään? Sitä ei ennusta ÄO eli ihmisen älykkyys vaan itsehillintä ja sen opettelu pikkulapsesta alkaen. Tunkilla on ilm. ollut vähän itsehillintää jo lapsena. Nyt aikuisenahan sitä ei ole ollenkaan. Onko naimisissa? Ei. Onko työura? Ei. Onko rikollinen ura? On. Tunkin luonne on “kaikki-mulle-tänne-heti-nyt.” Itsehillintää ei ole opetettu eikä jostain syystä vaadittu lapsena, jolloin sen oppiminen olisi vielä ollut mahdollista. Tuo itsehillinnän puute on psyykkinen heikkous, jonka olisi voinut parantaa vanhempien hoivalla vauvana, ohjaamalla ja opettamalla pikkulapsena, sopivilla ystävyyssuhteilla kasvuiässä, tasapainoisella perheyhteisöllä ja vanhempien läsnäololla kasvamisen aikana.